Ensimmäinen maraton on nyt takana, ja näin vuorokauden myöhemmin on jo hiipinyt mieleen ajatus uudesta koitoksesta. Eli ei se voinut kovin kamalaa olla :o) Jossain illanvietoissa olen tavannut niitä ihmisiä, joiden mielestä maratonin juokseminen ei ole kiinni muusta kuin viitsimisestä. Että kuka vain pystyy siihen. Pitää varmaan pitkälti paikkaansa, mutta sitä viitsimistä tarvitaan useamman kuukauden ennen h-hetkeä. Ja ainakin omalla kohdalla tarvittiin vielä vähän lisämausteita: pieni annos rohkeutta, koska jännitti etukäteen. (I kinda don't like to fail ;o) sekä siinä vaiheessa vähän päättäväisyyttä kun jäljellä oli vielä kymmenen kilometriä, ja polviin, lonkkiin, ja edellisten seurauksena alaselkään sattui enemmän kuin naismuistiin mihinkään. Vaan, kun jäljellä oli enää pari kilometriä, tuntui että hiukan jaksaa vielä kiristääkin. Onpahan sitten nopeammin ohi ;o)
Tyyliä näki matkalla jos minkälaista, ja katsellessani vanhoja papparaisia jotka olivat ties monennettako kertaa matkalla, mietin että jos noin köyryllä selällä ja väärillä jaloilla pystyy 42 kilometriä juoksemaan, niin on parempi pystyä terveen alle kolmekymppisenkin. Matkalla näki myös tyylikkäitä herroja jotka olivat valinneet juoksuasukseen Turo Tailorin puvut, erään cowboy-henkisen farkut jalassa (en halua edes kuvitella kuinka asu hiersi!), kauluspaita päällä ja stetson päässä juokseneen miehen, sekä kaikkea verkkareista uikkari-tyylisiin kilpajuoksijan pukineisiin. Ja siellä vaatteiden sisällä sitten väkeä yhtä laajalla skaalalla.
Ala- ja ylämäet ottavat nyt hiukan koville, mutta eiköhän tästä taas loppuviikkoa kohti siirrytä kävelyvauhtisesta etenemisestä hölkyttelyyn.
Vajaa viisi tuntia kului jälkikäteen ajateltuna nopeasti, musiikkia kuunnelleen ja maisemasta nauttien. Juuri Kiinasta palanneena Suomen luonto näytti vesisateessakin kovin kauniilta, raikkaalta ja rakkaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti