Päivänä muutamana olen kotiin kävellessäni miettinyt, miten maisema on jotenkin nyt niin erinäköinen (enkä nyt tarkoita sitä äkkiä ilmestynyttä aitaa...). Että mistä tulee tämä jotenkin niin... keväinen tunne. Ehkä se johtuu tuulesta, joka on nyt ollut vähän voimakkaampi, ja vilvoittanut hieman. Mutta ei, ei se siitäkään johdu. Tänään kauppaan lähtiessäni se kolahti. Sininen taivas! Sininen taivas!!! Sehän se.

Auringon iltasäteet näyttävät aivan toiselta kuin pilvi/sumumassan läpi. Tuntuu raikkaalta. Näyttää keväiseltä, jotenkin. Sininen taivas sai aikaan sen, että hykertelin vain itsekseni kävellessäni Xu Jia Hui:n liikenneympyrän naurettavaan kaaokseen. Autot, pyörät, bussit ja kävelijät tukkivat koko valtavan ympyrän. Kukaan ei anna periksi, vaan joka suunnasta kulkuneuvot lähtevät liikkeelle niin kauan kuin vihreillä ehtii, ja seurauksena on sekamelska, jossa autoja on limittäin ja lomittain nokat joka suuntaan. Jalankulkijoiden massa yrittää ylittää leveää katua ahtautuen puoliksi risteyksen keskellä olevan bussin perän, ja toisen, puoliksi suojatien päälle pysähtyneet bussin välissä olevasta 1,5 metrin välistä. Mutta sinisen taivaan tuomaa hyvää tuulta ei pilaa mikään.

Kirjoittelen paljon "negatiivisista" asioista mitä täällä näkee, tai valittavaan sävyyn. Sanoisin että ainakin 30 % valituksesta on huumoria. Negatiivisia asioita tulee raportoitua paljolti siitäkin syystä, että ne ovat niitä erottavia tekijöitä tutun ja vieraan välillä, ja niihin kiinnittää enemmän huomiota. Toisaalta on myös niin, että omaa huumorintajuani kutkuttavat monet täällä nähdyt kummallisuudet. Mitä tässä yritän sanoa, on että hyvä täällä on olla.

Täällä tuntee kuitenkin jatkuvasti siirtyvänsä äärilaidasta toiseen. Aamulla katson CNN:ltä (vai oliko se BBC?) kuinka Kiinan poliisi koittaa piilottaa underground-kirkon pappia toimittajalta, jotta tämä ei saisi julki ääntään ihmisoikeuksista (or the lack of there of). (Se oli muuten aika hupaisa juttu sekin. Kyseistä pappia kuvataan kun hän on poliisilaitoksen toisen kerroksen ikkunassa. Ei kaltereita, ei käsirautoja tms., ja hän puhuu kännykässään toimittajan tulkin kanssa, ja kertoo miksi hänet on sinne viety. En tiedä olisivatko poliisit niin tyhmiä että eivät ottaisi mieheltä kännykkää pois, vai mistä siinä oikeasti oli kyse...) Seuraavaksi kuuntelen ylpeänä kuinka länsimainen toimittajapaneeli kuvaa niitä kehityksen askeleita, myös ihmisoikeusten suhteen, mitä täällä on otettu kuluneiden parin vuosikymmenen aikana. (Paitsi ranskalainen, joka hokee vain että ei ole ihmisoikeuksia, ei ole ihmisoikeuksia, mutta se onkin ranskalainen, pardon moi.) No, seuraavaksi pääsee taas aallon pohjalle, kun kuulee kuinka Pekingiä ympäröivillä alueilla kärsitään kuivuudesta, koska kaikki vesi on padottu Olympialaisten soutualtaisiin ja puistojen rakentamiseen, vihreyden ja vehreyden luomiseksi Olympia-vieraiden iloksi.

Käsityksen omasta kotimaastaan on rakentanut pikkuhiljaa. Meidän pieni, turvallinen Suomi jossa ei ole luonnonkatastrofeja, ei terroristeja, nälänhätää, eikä ääriaineksia juuri millään saralla. Poliittiset puolueetkin mitä kuinkin limittäin ja lomittain, aiheesta riippuen. Ja isojen muutosten suhteen on viimeiset vuodet ollut kuitenkin, sanoisinko, rauhallista. Ääneen saa puhua jo melkein kaikesta muusta kuin Venäjästä (mutta siitähän kai ei voida Suomen ihmisoikeusoloja syyttää). Kaiken ottaa tavallaan annettuna: sellainen se nyt vain on se meidän Suomi. Ja siltä pohjalta sitä sitten katselee maailmaa. Tästä paikasta kuva pitää rakentaa hieman hätäisemmin. On myös aika paljon enemmän ulottuvuuksia, ja niitä ääriaineksia. Pakko on tehdä yleistyksiä, vaikka tietää että ne ovat vain yleistyksiä, mutta muuten tästä ei saa mitään otetta. Olemme tainneet missata Kiinan suurimmat muutosten vuodet, mutta ei voi sanoa ettäkö olisi pysähtynyt yhteiskunta. Välillä iskee tunne että on ihan uskomatonta että saa tämän kokea. Uskomattoman hienoa, that is.